Alussa on tiedonjano, sitten monimutkaisten prosessien lopputulos. Kuuluu sanonta: uteliaisuus koituu jonain päivänä vielä kohtaloksi. Ilmaisu kalskahtaa pahaenteiseltä, mutta eikö sitä voisi tulkita myös optimistiselta kannalta?
Utelias kun voi olla äärettömän monesta asiasta: onko avaruudessa älyllistä elämää, millaisia desimaaleja saadaan piin arvosta laskettua, mitä kaikkea julkisuudenhenkilöiden känniörvellyksiin sisältyy, millaisia historiallisia tapahtumia menneisyyden varrella onkaan tapahtunut, onko kristinuskoon uskomista, miltä päihteidenkäyttö tuntuu, milloin ihmiskunta kohtaa loppunsa… Jotkut näistä ovat enemmän tai vähemmän järkeviä esimerkkejä, seuraukset sitten sen mukaisia.
Lähdetäänpä liikkeelle lääketieteestä: ihmishenkien pelastaminen ja hyvinvoinnin edistäminen on tärkeää, senhän me kaikki ymmärrämme. On siis hyvä, että jotkut uhraavat niin paljon aikaa luonnontieteiden parissa. Onhan tieteisiin kohdistettu uteliaisuus lisäksi taannut meille myös nykypäivän arkea helpottavia ominaisuuksia, kuten sähkön ja kulkuvälineet.
Toisaalta tiedettä voidaan soveltaa vähemmän olennaisiin seikkoihin, mikä saattaa jakaa hiukan kirjavampia mielipiteitä. Kuinka tarpeelliseksi nähdään vaikkapa tieto siitä, mistä avaruus on saanut alkunsa, tai että miltä maailma näyttää ihmisten jälkeen? Sama skeptisyys voisi päteä myös muun muassa ihmisrodun historiaan taikkapa vieraisiin kulttuureihin. Mutta oikeastaan tieto, jonka pohjalta rakentuu käsityksemme olemassaolostamme, on arvokasta, joten kaipa näille tarkastelunkohteille voi ymmärrystä suoda. Olemassaolomme tarkoitusta voidaan kuitenkin tieteellisten tutkimusten ohella setviä myös abstraktista näkökulmasta. Tässä vaiheessa eri uskonnot siis puuttuvat peliin. Överiksi menee se, kun nämä kaksi eri näkökulmaa sotketaan toisiinsa: mielipide-erot ovat sallittuja, enkä ainakaan itse näe mitään järkeä tieteellisissä pyrkimyksissä todistaa uskontojen todenperäisyyttä.
Uteliaisuus ei aina olekaan tarpeen ihan joka vaiheessa. En voi jättää nostamatta esille kaikkein huvittavinta aihetta, kysymystä ihmiskunnan kohtalosta. Tahto elää sekä vainoharhaiset pelot kuristavat ihmismieltä johtaen mitä kummallisimpiin tutkinta- ja teoriankehittelyprosesseihin maailmanlopusta, kohtalonpäivistä jne.. Eikö olisi parempi tarttua nykyhetkeen sen sijaan, että murehtisimme arvaamattomia tulevaisuuden tuulia? Ovatko kulttitoiminnan perustaminen ja itsemurha-aallot kaiken sen arvoisia?
Ja eihän tämä ole toki ainoa aihepiiri, josta ajatukset olisi hyvä keskittää jonnekin ihan muualle. Ihmiset voivat olla uteliaita kevyemmistäkin -joskaan ei yhtään sen paremmista asioista. Päihteistä on ihan riittävästi tietoa saatavilla, vaan mitä siihen tyytymiseen tulee, on se uteliaille täysin vierasta toimintaa. Loppupeleissä tuo uteliaisuus on pahimmassa tapauksessa suistanut ihmisen täysin raiteiltaan. Ja entäpä epäkohteliaat käytöstavat kuten muiden yksityisasioiden tonkiminen, vakoileminen ja toisista juoruaminen? Olisiko parempi antaa muiden pitää yksityisasiat yksityisasioina? Mitä nyt noihin eri medianmuotojen levittämiin ”viihdejuoruihin” sitten tulee, en väitä, etteikö osa julkisuuden henkilöistä havittelisi huomiota yksityiselämänsä kaikenkarvaisten seikkojen julkistamisella, mutta silti paparazzien työllistäminen kuulostaa mielestäni kovin nihkeältä. Tiedämmehän, mihin sellainen toiminta johti prinsessa Dianan kohdalla. Joskus olisi vain parempi antaa olla. Uteliaisuuden tyrehdyttämiseen löytyy muitakin keinoja. Usein on mielenkiintoista seurata vaikkapa lempisarjan tapahtumia taikka ahmia tarinaa antoisan kirjan parissa.
Uteliaisuus voi muovautua käsissä moneksi. Se voi saada aikaan hyvää, pahaa ja kaikkea epämääräistä siltä väliltä. Kukaan meistä ei ole samanlainen, ja kullakin on omat normit ja arvonsa. Siksi uteliaisuus jääkin käsitteenä arvioitavan tasolle, sillä siitä ei ole oikeaa tai väärää näkemystä.
Niin kuin sanonta kuuluu: uteliaisuus kissankin tappoi. 😉