Psykologisia pohdintoja ynnä muuta krääsää

Kovan kiireen vuoksi en ole ehtinyt väsäilemään tänne toistaiseksi mitään. Nyt kuitenkin satuin muistamaan viime syksynä kirjoittamani tekstin, joka mielestäni soveltuisi julkaistavaksi. Ainakin äidinkielen opettaja tykkäsi, vaan miten mahdatkaan juuri sinä tähän reagoida? Vanha pohtiva kirjoitelmani tässä siis, olkaa hyvät:

Muiston laaja käsite

Muistan hyvin sen kokemani hämmästyksen tunteen, kun hieman metsäpolulta poikettuani silmieni edessä kohosikin suunnattoman valtava Mustankorkean kaatopaikan jätevuori. Mieleeni ovat painuneet myös lapsuuden jännityksen riemu joulupukkia odotellessa, kesähelteiden hiostavat syleilyt sekä traaginen draamantäytteinen päivä, jolloin naapurin huligaani sai heittämällään kivenjärkäleellään täysosuman otsaani…
       Kaikki nämä kokemukset ovat jälkiä mielessäni, muistoja. Menneisyytemme varrella päähämme syöpyneet muistot voivat muotoutua yksinkertaisista seikoista, mutta yhtälailla ne voivat koostua myös monista elementeistä: erilaiset tapahtumat, kokemukset ja ympäristömme ärsykkeet sekä niiden laukaisemat tuntemukset keskusyksiköissämme nivoutuvat yhteen taltioiden muistiimme kiehtovia kokonaisuuksia.
       Mitä muistot sitten oikeastaan ovat? Ovatko ne vain ympäristön ja mielemme aikaansaannoksia, vai onko niillä merkittäväkin rooli elämässämme? Mikä saa meidät muistamaan tiettyjä asioita tahtoen tai tahtomattamme? Vaikka alintajuntaamme kehkeytyykin tiedostamattamme monia muistoja, eivät ne ole siellä säilössä ilman olennaista tarkoitusta.
       Emme kykene muistamaan menneisyyttämme kristallinkirkkaasti yhtenä vyyhtinä, vaan olemme poimineet pieniä palasia sieltä sun täältä elämänkirjomme kollaasiin. Näillä valikoiduilla pääkohdilla on kullakin oma olennainen merkityksensä, vaikka emme aina välttämättä kokisikaan asian olevan niin. Muistot piirteiltään voivat tuottaa meille joko hyvää tai pahaa mieltä taikkapa muistuttaa, opettaa ja kannustaa meitä. Luonteeltaan niin hyvät kuin huonotkin muistot täyttävät tasavertaisesti erilaisia tarkoitusperiä, mutta se, miten itse tulkitsemme niitä, vaikuttaa lopputoimissamme eniten.
       Saatamme toisinaan ajatella, että joillain muistoilla lepää suurempi painoarvo kuin toisilla: koemme mielestämme tiettyjä asioita muita tärkeämmiksi. Oikeastaan me vain lajittelemme muistoja niiden vaikutuksen, oman harkinta- ja huomiointikykymme mukaan.
       Muistot koostuvat monista meille oleellisista asioista mutta myös sellaisista, jotka sivuutamme hiukan kummissamme ja joille emme suo kovin paljon huomiota. Tällöin muiston merkitys ei ole yksinkertaisesti joko valjennut meille, tai sitten elämänkokemuksemme myötä olemme alkaneet pitää asiaa itsestäänselvyytenä. Esimerkiksi itse muistan erään koetun päiväkotijuhlahetken hyvin elävästi: juhlissa eräs tyttö oli vahingossa kulauttanut mukistani kaiken mehun. Pitkään olin pohtinut, miksi muistan jotain niin älytöntä. Lopulta syy kuitenkin valkeni minulle, kyseessähän oli ensimmäinen kerta, kun joku napsi omasta annoksestani! Juuri meihin voimakkaasti vaikuttaneet ainutkertaiset kokemukset muotoutuvat alintajuntaamme muistoiksi.
       Meille ns. tärkeiden muistojen merkityksen arvostus ilmenee tarpeissamme. Saatamme pyrkiä tuomaan menneisyytemme kohokohdat nykyhetkeen vaikkapa ammentaaksemme voimaa sekä valaaksemme uskoa ja toivoa itseemme vaikeina aikoina. Voimme muistelemalla hakea piristystä hyvän mielen tuottamiseksi tai lohdutusta masennuksen keskelle.
       Joskus tunnemme joidenkin muistojen olevan osana jokapäiväistä elämäämme. Aktiivisissakin toimissamme muisto häilyy päässämme koko ajan taustalla. Näin voi käydä esimerkiksi lähipiirissä tapahtuneen onnettomuuden seurauksena: vaikka tämän kaltaiset ikävät muistot viiltävätkin mieltämme, tahdomme silti säilyttää ne kokiessamme tällaisen menettelytavan velvollisuudentunteeksi, sillä unohtaessamme muiston ajattelemme samalla suhtautuvamme välinpitämättömästi  tilanteeseen.
       Entäpä sitten kaikki ne mieltämme kalvavat  muistot, jotka tahtoisimme vain pyyhkiä pois tietoisuudestamme? Miksi muistamme niitä, vaikkemme sitä toivo? Siinäpä se, ajan kanssa muisto menettää meille merkityksensä haavojemme parantuessa. Prosessia hidastava tekijä piilee toiveissamme unohtaa paha muisto, sillä se päinvastoin korostaa sellaisen vaikutusta elämässämme.
       Huonoista muistikuvista voi toki ottaa myös oppia ja siten korjata omat virheensä. Pitämällä muistoista kiinni kykenemme kehittämään oman elämämme suuntaa.
       Siihen, miten tärkeänä jotain muistoa pidämme, vaikuttaa suhtautumisemme. Persoonamme muovaa tämän piirteen, joka puolestaan ratkaisee muiston ”toiminnallisen tarkoituksen vaikutusalueen”. Oikealla suhtautumistavalla onnistumme mainiosti käännyttämään vaikka millaisia negatiivisia muistoja eduksemme. Esimerkiksi vastaavanlaisia menneisyyteen sisältyneitä epämiellyttäviä tilanteita voimme tulevaisuudessa välttää oivalluksen avulla, kuten myös pystymme jo aiemmin mainitulla tavalla ottamaan oppia virheistämme. Ikävät muistot asettavat avarakäsitteiset elämänkatsomustietomme uusiin rajoittuneisiin mittoihin ja auttavat näin meitä ymmärtämään ympäröivien asioiden arvoa. Useimmiten huonojen muistojen murskaavat ensiaallot kuitenkin ottavat meistä alusta pitäen kiinni, joten monilla jää tällaisten asioiden analysointipuoli vähemmälle. Niinpä saatamme antautua helposti vaikkapa depression, pelon, vainoharhaisuuden, surun, vihan tai trauman vietäviksi. Näiden seurauksena muun muassa esteettömyytemme voi kärsiä. Joissain tapauksissa kannamme jollekulle kaunaa, mikä taas voi johtaa kostoyrityksiin.
       Miten onkaan sitten positiivisten muistojen laita? Yleensähän me otamme niitä suopeasti avosylin vastaan. Totta puhuen myös tällaisten muistojen vaikutuksen suuntaa kykenemme vaihtamaan hiomalla asennettamme pienissä määrin toiveikkaasta suuressa määrin epätoivoiseksi.
     Ns. hyvät muistot rakentuvat mielikuvissamme iloisia tuntemuksia herättävistä kohokohdista. Toisinaan muistellessamme toteammekin menneiden aikojen olleen nykyistä parempia. Itse asiassa epätoivomme puuttuu tässä kohtaa monesti peliin: tiedostamattamme olemme alintajunnassamme paisutelleet ikään kuin eduksemme hyvää mieltä tuottavia muistikuvien piirteitä luoden näin päällisin puolin riemastuttavan menneisyyden. Tällä tavoin kuitenkin hautaamme todellisuuden syvimpään mielensopukkaamme, emmekä ole realistisia itsellemme. Esimerkiksi haikaillessamme vanhan rikkoutuneen ystävyyden perään saatamme hetkeksi unohtaa kaikki ne varjopuolet, jotka vaivihkaa johtivat välien tulehtumiseen. Kipeästi kaipaamme siihen aikaan, emmekä suostu olemaan rehellisiä ja hyväksymään totuutta.
       Joissain tapauksissa tällainen menettely voi muodostua tavaksi. Tällöin elämme muistojen, vääristyneiden mielikuvien ja jopa vilkkaiden kuvitelmien varassa. Vyörytämme näin ainoastaan tuskaa yllemme, vaikka tarkoitus olisikin päinvastainen.
       Oli suhtautumisemme muistojamme kohtaan sitten millainen hyvänsä, häilyvät ne ympärillämme jatkuvasti elämänrientomme mukana. Emme välttämättä aina itse kutsu muistoja mieleemme, sillä niiden syntyhetkellä sidoksissa esiintyneet ja alintajuntaamme painuneet aistimukset välillä havahduttavat ajatuksemme toisaalle. Pullantuoksu on yksi tällaisista tekijöistä, joka voi aktivoida sen kaltaisia muistelunjuoksuja.
       Voimme siis todeta muistojen olevan meihin yhteydessä kiinteästi läpi elämän. Se, miten ja kuinka suurissa määrin annamme niiden vaikuttaa oman tien kulkuumme, riippuu itsestämme. Toisinaan tuudittaudumme sekä jumiudumme menneisyyteemme liikaa; nämä koetut asiat ovat joka tapauksessa jo takana päin. Jotta kykenisimme nauttimaan elämästämme täysin rinnoin, meidän pitäisi keskittyä ottamaan kaikki ilo irti nykyhetkestä ja luomaan ikimuistoisia itsetuntoamme rikastuttavia hetkiä. Muistothan seuraavat meitä kuitenkin koko elinaikamme. Mutta olisiko meidän sittenkin helpompi olla ilman niiden mieltämme värittäviä ominaisuuksia?